Alaviite: Mitä on äänenväri?

Miten erilaisia sointivärejä oikein kuvaillaan? Yleisesti puhutaan äänenväristä tai sointiväristä, mikä viittaa tavallaan aivan oikeaan suuntaan. Tunnistamme näköaistimme avulla valon eri aallonpituudet erilaisina väreinä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Näkyvän_valon_spektri): lyhyet aallonpituudet eli korkeat taajudet ovat sinistä ja violettia, pitkät aallonpituudet eli matalat taajuudet oranssia ja punaista. Kuuloaistimuksessakin käsitämme korkeat taajuudet korkeina ääninä, matalat matalina, mutta taajuudet liittyvät myös sointiväriin. Erilaiset sointivärit ovat nimittäin pohjimmiltaan eri pituisten ääniaaltojen, eli eri taajuisten osaäänesten yhdistelmiä: pitkien aallonpituuksien tummat, mattaiset sointivärit sisältävät lähinnä matalia taajuuksia, lyhyiden aallonpituuksien läpitunkevat, kirkkaat värit taasen enemmän korkeita. Näiden erilaisten ääniaaltojen tai osaäänesten yhdistelmistä syntyy se erityinen sointivaikutelma, äänen spektri, jonka tunnistamme vaikkapa oboeksi.

Soittimet synnyttävät tilaan ääniaaltoja, kun soittaja ruumiillisella työllään saattaa soittimen jonkin osan – ja sitä kautta koko soittimen – värähtelemään. Viulun jousen jouhet saavat kielen värähtelemään soittajan hangatessa jousella kieltä, ja syntyvän äänen taajuudet riippuvat värähtelevän kielenosan pituudesta sekä mukana värähtelevän soittimen rungon rakenteesta. Vaskipuhaltaja puolestaan sytyttää huuliaan pärisyttämällä soittimensa sisään ”ilmapatsaan”, jonka taajuudet riippuvat soittimen putken pituudesta ja muodosta sekä jossain määrin myös soittimen muista rakenteellisista tekijöistä.

Äänenväri on kuitenkin melko monimutkainen käsite, jonka selittämiseen tarvitaan muitakin soinnin ominaisuuksia kuin soittimen fysiikan tai yksittäisen soinnin – äänen spektrin – kuvaileminen. Sointiväri eli ranskalaisittain timbre voidaan määritellä vaikkapa seuraavasti: ”Äänenväri on se kuuloaistimuksen ominaisuus, jonka myötä kuulija voi arvioida erilaisiksi kaksi samoin tavoin esitettyä, yhtä voimakasta ja saman korkuista ääntä.” Ja vielä tarkemmin: ”Äänenväri riippuu ensisijaisesti ärsykkeen spektristä, mutta myös sen aaltomuodosta, äänenpaineesta ja taajuusalueesta, sekä ärsykkeen temporaalisista [ajallisista] erityistekijöistä.” (American National Standards Institute, 1960. Suomennos kirjoittajan.) Mitä ovat nämä temporaaliset erityistekijät? Kysymystä voi lähteä purkamaan siitä lähtöolettamuksesta, että ilman kestoa ei ole ääntä, eikä näin ollen myöskään äänenväriä. Kun musiikki koostuu allekkain ja päällekkäin asetelluista äänistä, on turvallista julistaa, että musiikki tapahtuu aina ajassa eli on temporaalista. Koska koemme musiikin ajallisesti, yksittäisten äänten ajallinen sijoittuminen, syttyminen, sammuminen, limittyminen ja muut karakterit vaikuttavat myös siihen, miten koemme niiden soivan — minkälaiseksi koemme niiden äänenvärin.