Tammikuun ennakkotehtävä: Orkesterin värit

Kun kuuntelemme musiikkia, se herättää meissä tuntemuksia, mielleyhtymiä ja muistoja sekä haastaa aivojamme älyllisesti (enemmän tai vähemmän). Erotamme esimerkiksi sävelkorkeuksia, erilaisia sointeja sekä näistä juontuvia ajallisia tapahtumia: melodioita, musiikillisia jaksoja, jotka paitsi tuovat tunnekokemuksia myös herättävät mielikuvituksemme seikkailuihin ja erilaisiin mielenmaisemiin. Musiikillisten tapahtumien yksityiskohtien seuraamista helpottaa se, että kuulemamme ääni-ilmiöt kietoutuvat omanlaisiinsa, toisistaan erottuviin asuihin: ne ovat erityisiä niin kokonsa, muotonsa kuin väriensä puolesta – tai ainakin tällaisia kielikuvia käytämme musiikista puhuessamme.

Huilun ääntä kutsutaan korkeammaksi kuin pasuunan vain sen vuoksi, että olemme tottuneet liittämään yleisemmin sijaintiin liittyvän adjetkiivin kuvaamaan lyhyiden ääniaaltojen aivoissamme synnyttämää aistimusta. Toisaalta koemme pasuunan äänen yleisesti tummemmaksi kuin huilun, vaikka kummatkin soittimet on yleensä tehty metallista, ja ne kiiltelevät kilpaa konserttisalin valaistuksessa. Käytämme itse asiassa lukemattomia erilaisia tapoja kuvata äänen soinnillisia ominaisuuksia, ja ne liittyvät milloin mihinkin; vai miten niin oboen ”väri” voi olla muka nasaali?

Sinfoniaorkesteri on lukemattomien sointimahdollisuuksien aarreaitta: peruskokoonpanossaan orkesterissa on viisi jousisoitinryhmää, ainakin kahdeksaa tyyppiä puhallinsoittimia (kutakin vähintään kaksi) ja erinäinen määrä muita soittimia: harppuja, rumpuja, symbaaleja ja niin edelleen. Soittimet voidaan karkeasti jaotella vaikkapa jousisoittimiin, puu- ja vaskipuhaltimiin ja lyömäsoittimiin, joista kussakin on useita soitinperheitä eri kokoisine ja laatuisine jäsenineen. Kaikki nämä kuulostavat erilaisilta: harjaantumatonkin korva erottaa vaikkapa tuuban piccolohuilusta, hieman kokeneempi kuulija pystyy vertailemaan viulun ja sellon sointeja, asiantuntija jopa kertomaan, millä kielellä soitetaan.

Orkesterin värit: ennakkotehtävä

Voimme sukeltaa orkesterin väreihin soivan esimerkin kautta. Tammikuun Tunne orkesterisi -luennolle onkin ennakkotehtävänä kuunnella kaksi ensimmäistä minuuttia Schubertin 9. eli Suuren C-duurisinfonian ensimmäisestä osasta, esimerkiksi Youtubesta (Wienin filharmonikot, Franz Welser-Möst johtaa):

Kuuntelemalla tämän katkelman voit valmistautua kuvailemaan katkelmassa kuulemiasi sointivärejä. Ennakkotehtävänä on siis kirjoittaa ylös minkä kuuloisia, värisiä, kokoisia, muotoisia – tai vaikka hajuisia – soivia, musiikillisia jaksoja Schubertin suuren C-duurisinfonian kahden ensimmäisen minuutin aikana itse kuulet, ja valmistautua kertomaan omasta kuulokokemuksestasi luennolla. Oikeita tai vääriä tapoja kuvata musiikillisia jaksoja ei oikeastaan ole: luonnehtijan oma kokemus on kiinnostavampaa kuin luonnehdinnan oikeellisuus!

Schubert-esimerkin kautta käymme siis keskustelemaan orkesterin väreistä. Asiantuntijavieraana on oboetaiteilija, Helsingin kaupunginorkesterissa meitä jo pitkään ihastuttanut Aale Lindgren. Hän kertoo soittimestaan sekä muusikontyöstä ja osallistuu kanssamme keskusteluun.

Tervetuloa siis Tunne orkesterisi -luennolle Helsingin Musiikkitalon Harjoitussaliin torstaina 12.1. kello 16.30-18!

Lue myös alaviite: Mitä on äänenväri?

Lontoon Philharmonia Orchestralta löytyy muuten mielenkiintoinen sivusto kaikille, jotka haluavat tutustua orkesteriin:

The Orchestra: A User’s Manual