Alaviite: Mitä on äänenväri?

Miten erilaisia sointivärejä oikein kuvaillaan? Yleisesti puhutaan äänenväristä tai sointiväristä, mikä viittaa tavallaan aivan oikeaan suuntaan. Tunnistamme näköaistimme avulla valon eri aallonpituudet erilaisina väreinä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Näkyvän_valon_spektri): lyhyet aallonpituudet eli korkeat taajudet ovat sinistä ja violettia, pitkät aallonpituudet eli matalat taajuudet oranssia ja punaista. Kuuloaistimuksessakin käsitämme korkeat taajuudet korkeina ääninä, matalat matalina, mutta taajuudet liittyvät myös sointiväriin. Erilaiset sointivärit ovat nimittäin pohjimmiltaan eri pituisten ääniaaltojen, eli eri taajuisten osaäänesten yhdistelmiä: pitkien aallonpituuksien tummat, mattaiset sointivärit sisältävät lähinnä matalia taajuuksia, lyhyiden aallonpituuksien läpitunkevat, kirkkaat värit taasen enemmän korkeita. Näiden erilaisten ääniaaltojen tai osaäänesten yhdistelmistä syntyy se erityinen sointivaikutelma, äänen spektri, jonka tunnistamme vaikkapa oboeksi.

Soittimet synnyttävät tilaan ääniaaltoja, kun soittaja ruumiillisella työllään saattaa soittimen jonkin osan – ja sitä kautta koko soittimen – värähtelemään. Viulun jousen jouhet saavat kielen värähtelemään soittajan hangatessa jousella kieltä, ja syntyvän äänen taajuudet riippuvat värähtelevän kielenosan pituudesta sekä mukana värähtelevän soittimen rungon rakenteesta. Vaskipuhaltaja puolestaan sytyttää huuliaan pärisyttämällä soittimensa sisään ”ilmapatsaan”, jonka taajuudet riippuvat soittimen putken pituudesta ja muodosta sekä jossain määrin myös soittimen muista rakenteellisista tekijöistä.

Äänenväri on kuitenkin melko monimutkainen käsite, jonka selittämiseen tarvitaan muitakin soinnin ominaisuuksia kuin soittimen fysiikan tai yksittäisen soinnin – äänen spektrin – kuvaileminen. Sointiväri eli ranskalaisittain timbre voidaan määritellä vaikkapa seuraavasti: ”Äänenväri on se kuuloaistimuksen ominaisuus, jonka myötä kuulija voi arvioida erilaisiksi kaksi samoin tavoin esitettyä, yhtä voimakasta ja saman korkuista ääntä.” Ja vielä tarkemmin: ”Äänenväri riippuu ensisijaisesti ärsykkeen spektristä, mutta myös sen aaltomuodosta, äänenpaineesta ja taajuusalueesta, sekä ärsykkeen temporaalisista [ajallisista] erityistekijöistä.” (American National Standards Institute, 1960. Suomennos kirjoittajan.) Mitä ovat nämä temporaaliset erityistekijät? Kysymystä voi lähteä purkamaan siitä lähtöolettamuksesta, että ilman kestoa ei ole ääntä, eikä näin ollen myöskään äänenväriä. Kun musiikki koostuu allekkain ja päällekkäin asetelluista äänistä, on turvallista julistaa, että musiikki tapahtuu aina ajassa eli on temporaalista. Koska koemme musiikin ajallisesti, yksittäisten äänten ajallinen sijoittuminen, syttyminen, sammuminen, limittyminen ja muut karakterit vaikuttavat myös siihen, miten koemme niiden soivan — minkälaiseksi koemme niiden äänenvärin.

Ihmisarvo on humanistin luonnonvakio

Helsingin Sanomat yritti puhelinhaastattelussa turhaan perätä tuoreelta kansanedustajalta, Jussi Halla-aholta (PS) kommentteja tämän kuuden vuoden takaisesta blogikirjoituksesta ihmisarvosta.

Lukaisin piruuttani kansaamme edustavan älykön kirjoituksen: http://www.halla-aho.com/scripta/ihmisarvosta.html.

Halla-ahon kirjoitus on samalla sekä kylmäävä osoitus siitä, kuinka vähän humanismi merkitsee Halla-aholle tai tämän yli 14000 äänestäjälle, että aika selvä osoitus siitä, miten halla-aholainen logiikka rakentuu. Nähdäkseni Halla-ahon ongelmana on kylmettynyt suhteellisuudentaju. Kaikki hänen argumenttinsa kumpuavat siitä samasta insinöörisloogillisesta ajattelusta, johon yleisesti ottaen nuoret miehenalut haksahtavat (ja vanhemmatkin humanismin kieltäjät), jossa ihmisen ja ihmisyhteisön toiminta hahmotetaan darwinistisesti rakentuvien, mitattavien määreiden kautta. Eli esimerkiksi “Jos väitetään, että kaikki ovat samanarvoisia, väitetään samalla, että ihmisen arvo tunnetaan ja se voidaan mitata. Ellei sitä voida mitata, ei voida todentaa, miten paljon kullakin yksilöllä on sitä.”

Ihmisarvo on käsitetty väärin yllä lainaamassani Halla-ahon lauseessa: se ei ole luonnonvakio (kuten pii) vaan yksi tärkeimmistä valistuneen humanismin lähtökohdista: ihmisarvon ei siinä ajatella olevan “saman suuruinen” yksilöstä riippumatta (kuten Halla-aho väittää yleisesti väitettävän) vaan se ON SAMA yksilöiden kesken.

Olen Halla-ahon kanssa siis täysin eri mieltä siitä, että ihmisarvo olisi luonnontieteellinen aksiooma – eli että sen pitäisi taipua mitattavaksi ja se pitäisi pystyä määrittelemään sellaisilla empiirisesti todennettavissa olevilla tavoilla jotka halla-aholaisetkin ymmärtävät.

Ihmisarvo on periaatteellinen lähtökohta valistusajalla 1700-luvulla alkaneelle tavalle antaa yksilöille syntymässään sama “itseisarvo”. Toinen juttu on sitten, kuinka yksilö sitä omista lähtökohdistaan omaksi ja muiden parhaaksi käyttää tai on käyttämättä.Yhteiskunnan ja kanssaihmisten tulisi suhtautua ihmiseen tämän mittaamalla tämän toimia ja tekoja, ei tämän ihmisarvoa.

Tai ehkäpä voisi ajatella, että ihmisarvo on kaikilla yhteneväisesti sama “luku 1”.

Tai toisaalta: Kummelissa kuulema lohkaistiin aforismina, että “Ihmisarvon voi kertoa myös kahdella”.

Ihmisarvo olkoon siis nolla. Näin Kummelin väite olisi empiirisesti todistettu: vaikka Halla-ahon  (tai minun tai sinun) ihmisarvon kertoisi kahdella, se olisi silti nolla.

An exhibition simultaneously heard, seen and experienced in space

There’s always a beginning. This will be my sketchbook of ideas; those are what I know best. Ideas seldom acquire a realization, but on the other hand, without them nothing would really ever happen.

The first one I want to catch in writing is about an exhibition, where art is simultaneously heard, seen and experienced in space. This vision is about seven years old now. It came to me in a dream when I was studying in Vienna. I do my best trying to explain what I saw:

Continue reading “An exhibition simultaneously heard, seen and experienced in space”