Johdattelua uusklassismiin

Johdattelua uusklassismiin

Klassismi voi tarkoittaa hyvinkin eri asioita: alun perin sillä viitataan antiikin kulttuuriin ja taiteeseen, eli vaikkapa korinttilaisiin pylväisiin, Platonin filosofiaan tai Olympos-vuoren jumalten vaatemuotiin. 1400-luvulla alkanut antiikin filosofian ja taiteen uudelleen herääminen, renessanssi, heijastui monin tavoin myös musiikkiin.

1600-luvulla musiikin ”renessanssityylin”, käytännössä siis moniäänisen vokaalipolyfonian syrjäyttänyt basso continuo -taide ja se niin kutsuttu barokki imitoivat nekin osaltaan antiikin ideoita (1600-luvun alun uusi monodiatyyli, jonka muun muassa Claudio Monteverdi toi esiin, syntyi antiikin tragedioiden ”autenttiseksi” esityskäytännöksi, ja oli omalta osaltaan vaikuttamassa basso continuo -tyylin, ja siten barokkityylin kehitykseen).

Kun barokki kaikkine rönsyineen alkoi tuntua tukahduttavalta, pyrittiin 1700-luvun puolen välin kieppeillä palaamaan jälleen antiikkiin. Liike, jota kutsuttiin neoklassismiksi, oli vallalla kaikissa taiteissa arkkitehtuurista ja maalaustaiteesta sisustukseen ja pukeutumismuotiin. Se löi kättä valistuksen ajan ideologioiden ja rousseaulaisen filosofian kanssa erityisesti musiikissa, jossa klassismista tuli yhtäältä neoklassisen tyylin mukaisesti säännönmukaisempaa ja selväpiirteisempää, ja toisaalta valistuksen hengessä samalla myös kansanomaisempaa ja universaalimpaa.

Musiikissa klassismin merkkisäveltäjiksi nousivat tai nostettiin (“wieniläisklassikot“) Joseph Haydn, W.A. Mozart ja Ludwig van Beethoven, sillä ajatuksella, että heidän musiikissaan 1700-luvun universaali, klassinen ilmaisu, koki huippunsa – ja he olivat siis klassismin klassikoita.

Kohti modernismia – ja uutta uusklassismia

1700-luvun lopulla ja erityisesti 1800-luvulla romantiikka tuli ja vei klassismin punaiseksi värjäämät barrikadit paatoksellisin värein kankaille, kirjoihin ja partituureihin. Yhtäältä kansallisajattelu (nationalismi) ja toisaalta eksotiikka korvasivat universaalit ihanteet, ja taiteeseen hiipi epäsäännöllisyyttä sekä fragmentaarisuutta, ja ajan henki kiihotti taiteilijoita etsimään jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja. 1800-luvun loppua kohti luonnon ihannointi ja realismi antoivat tietä yliluonnolliselle ja mystiikalle, ja psykoanalyysi sekä alitajuiseen sukeltaminen veivät ilmaisua kohti modernismia.

Viimein saksankieliset säveltäjät, etunenässään Arnold Schönberg, irtisanoutuivat musiikillista ilmaisua vuosisatoja hallinneesta tonaalisuudesta. Alkoi ”uuden musiikin” vuosisata.

Art Decoa (kuva: Colin Rose).
Art Decoa (kuva: Colin Rose).

1900-luvun taidehistorian leimaa-antavimpiin piirteisiin kuuluu taidekäsitteen ja taiteen ilmaisukeinojen jatkuva kyseenalaistaminen ja yleensäkin uusien periaatteiden luominen ja löytäminen. Sen rinnalla on säilynyt kuitenkin klassismihenkinen paluu vanhoihin ilmaisumuotoihin, tai niiden uudelleen löytäminen. Yksi ilmeinen esimerkki tästä on Jugend/art nouveau ja erityisesti 1920-luvulla pinnalle noussut art deco -tyyli.

Nostalgista paluuta vanhaan esiintyi toki jo romantiikassa, ajatellaanpa vaikkapa Johannes Brahmsin Haydn-variaatioita tai varsinkin Edvard Griegin Sarjaa Holbergin ajoilta (toisaalta romantiikkahan usein oli nimenomaan nostalgiaa, esimerkiksi ”ritariromantiikkaa”). 1900-luvun alun sotien välisen ajan neoklassismi ei ollut ensisijaisesti kuitenkaan nostalgiaa. Se oli enemmänkin vanhojen muotojen ja ilmaisukeinojen, tekniikoiden kierrättämistä uusissa asuissa ja konteksteissa.

Stravinskia, Hindemithiä – ja Englundia

Siinä missä Schönbergin ja kumppaneiden ekspressionismi oli suoraa jatkoa saksalaiselle myöhäisromantiikalle, sotien välisen ajan uusklassismi katsoi romantiikan 1800-luvun taakse barokin ja klassismin 1700-luvulle. Uusklassismi oli erityisesti ranskalainen ilmiö, ja sikäli myös vahvasti saksalaisen myöhäisromantiikan ja ekspressionismin vastaliike.

Ranskalaisen uusklassismin kummisetä oli ehdottomasti Eric Satie (1866–1925), jonka Gymnopediat ja Päärynän muotoisen kappaleet kyseenalaistivat voimakkaasti vallalla olleen ”vaikean” modernismin ja sen voimakkaasti ekspressiivisen estetiikan.

Pulcinella
Pulcinella

Uusklassismin nimekkäin edustaja Pariisin musiikkielämässä oli venäläissyntyinen Igor Stravinski (1882–1971), joka kääntyi uusklassisuuteen erityisesti Pulcinellansa myötä. Stravinski käytti tässä vuoden 1920 baletissa Giovanni Pergolesin (1710–1736) teemoja (ja teemoja, joiden uskoi olevan Pergolesilta, mutta jotka olivat tosiasiallisesti muilta tämän aikalaisilta) säveltäen niistä musiikkia, joka oli selvästi uutta, ennen kuulumatonta, ja pariisilaisessa näkökulmassa hyvin trendikästä.

Uusklassismista tuli pian suosittua myös muualla Euroopassa, ja erityisesti Nadia Boulangerin (1887–1979), yhden 1900-luvun merkittävimmistä sävellyksenopettajista, myötä myös Amerikoissa (hänen oppilaitaan olivat niin yhdysvaltalainen Aaron Copland kuin argentiinalainen Astor Piazzolla). Euroopassa uusklassismi vaikutti erityisesti Les Six -ryhmän säveltäjiin Ranskassa, Béla Bartókiin Unkarissa, Bohuslav Martinůun Tsekeissä, Manuel de Faliaan Espanjassa sekä Paul Hindemithiin (1895–1963) Saksassa.

Hindemith kuvastaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa uusklassismin tyylillinen rajaaminen lopulta on. Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, kuten vaikkapa Les Six -ryhmän Darius Milhaud’hon tai Arthur Honeggeriin, Hindemithin musiikista puuttuu usein niille tyypillinen paljaus, suoraviivaisuus tai suoranainen anarkistisuus. Hindemithin neoklassismi on pikemminkin neobarokkia, sillä sille on tärkeää Bachin tyylinen kontrapunkti ja polyfonisuus.

Ylipäätään uusklassismin voi sanoa vaikuttaneen hyvin moniin säveltäjiin: Alban Bergin ooppera Wozzeck on kirjoitettu kokonaan klassisten muotorakenteiden varaan (barokkisarjoja, passacagliaa, rondoa ja niin edelleen), ja jopa Schönberg käytti musiikissaan uusklassiseen tapaan klassisromanttisia muotorakenteita.

Suomeen uusklassismi tuli hivenen viiveellä, mutta erityisesti Uuno Klamin 1930-luvun teoksissa voi kuulla vaikutteita Stravinskilta ja barokin sekä klassismin muodoista. Einar Englund (1916–1999) oli Toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkittävin suomalainen uusklassikko, jonkin aikaa jopa merkittävin säveltäjä ja sikäli Sibeliuksen ”manttelinperijä”.

Tunne orkesterisi 15.5.2014: Uusklassismi – vieraina kapellimestari Markus Lehtinen sekä trumpetisti Miikka Saarinen

Tunne orkesterisi 15.5.2014: Uusklassismi – vieraina kapellimestari Markus Lehtinen sekä trumpetisti Miikka Saarinen

Tunne orkesterisi -sarjan kevään 2014 teema, ISMIT, on luonut katseen muutamiin erilaisiin tyylisuuntiin ja musiikin aikakausiin. Puhetta on ollut niinkin erilaisista ismeistä kuin wieniläisklassismi ja nationalismi – joista wieniläisklassismi on tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottu, tavallaan jopa jälkeenpäin nähty (anakronistinen) ja keinotekoinen ismi ja toinen, nationalismi taasen hyvinkin universaali ja moniulotteinen käsite. Huhtikuun aiheen, modernismin käsittely jatkuu nyt kevään viimeisessä aiheessa, uus- eli neoklassismissa.

Torstain 15.5.2014 luennolla vieraina ovat kapellimestari Markus Lehtinen ja Radion sinfoniaorkesterin trumpetisti Miikka Saarinen, ja aiheina on uusklassismin lisäksi erityisesti baletit sekä tietenkin trumpetistin erilaiset soittimet. Ville Kompan isännöimä luento on tuttuun tapaan Musiikkitalon Paavo-salissa kello 16.30-18.00.

Vapaa pääsy — tervetuloa!

Lue lisää uusklassismista täältä!

TUNNE ORKESTERISI 10.4.2014: Modernismi! Vieraana Joonas Ahonen, isäntänä säveltäjä Pasi Lyytikäinen

TUNNE ORKESTERISI 10.4.2014: Modernismi! Vieraana Joonas Ahonen, isäntänä säveltäjä Pasi Lyytikäinen

Huhtikuussa Tunne orkesterisi -sarjassa keskustellaan tällä kertaa modernismista. Modernismilla on tarkoitettu musiikissa hyvin erilaisia asioita. Ensimmäistä kertaa termi vakiintui laajempaan käyttöön 1900-luvun alussa, jolloin tuolla käsitteellä viitattiin myöhäisromantiikan teoksiin, lähinnä Richard Straussiin ja Gustav Mahleriin. ’Modernismin ’ rinnalla 1910-luvulta alkaen käytettiin usein termiä ’futurismi’ aina pitkälle 1930-luvulle saakka, kunnes futurismi vakiintui tarkoittamaan 1900-luvun eräitä italialaisia ja venäläisiä säveltaiteen uudistajia.

Modernismia on totuttu pitämään vastaiskuna romantiikan ilmaisua vastaan. Osittain näin onkin, mutta samalla modernismi jatkoi johdonmukaisesti romanttisen ajan ilmaisupaineen kasvamisen logiikkaa. Modernismi on myös tyylikirjoltaan tavattoman rikas. Sen alle on sijoitettu kovin erityyppisiä teoksia. Anton Webernin Sinfoniaa, Alban Bergin Wozzeckia, Paul Hindemithin Mathis der Maleria, Edgard Varèsen Ionisationia ja vaikkapa Karlheinz Stockhausenin Gruppenia on nimitetty modernistisiksi teoksiksi. Silti niiden estetiikoissa ja sävellystekniikoissa on suuria eroja.

Modernismi ei tietysti ole 1900-luvulla keksitty asia, jos ajatellaan sen sisältöä uutena musiikkina. Kaikki musiikki on ollut joskus sitä uusinta. Esimerkiksi Ludwig van Beethovenin Eroica-sinfoniaa pidettiin aikanaan yltiöpäisenä, ja Grosse Fuge oli alun perin finaaliosa eräässä toisessa jousikvartetossa. Kustantaja piti osaa aivan liian vaikeatajuisena ja vaati Beethovenia kirjoittamaan kvartettoon uuden finaalin, jonka hän tekikin. Grosse Fuge ilmestyi myöhemmin itsenäisenä teoksena.

Mitä modernismi tarkoittaa tänään? Siitä keskustelemme Musiikkitalon Paavo-salissa torstaina 10.4. kello 16.30–18.00. Vapaa pääsy, tervetuloa!

 

Isäntänä Tunne orkesterisi -luentosarjassa tällä kertaa vieraileva säveltäjä Pasi Lyytikäinen on myös ahkera bloggaaja; lue hänen blogiaan täältä.

6.3.2014 Tunne orkesterisi: Nationalismi — vieraina musiikinhistorian prof. Veijo Murtomäki ja kapellimestari, käyrätorvisti József Hárs

6.3.2014 Tunne orkesterisi: Nationalismi — vieraina musiikinhistorian prof. Veijo Murtomäki ja kapellimestari, käyrätorvisti József Hárs

Maaliskuussa Tunne orkesterisi -sarjassa puhutaan monella tapaa ajankohtaisesta aiheesta, nationalismista. Taidemusiikissa nationalismi on vuosisatojen kuluessa näyttäytynyt hyvin monella tapaa. Kansantaiteen käytöllä — sekä pyrkimyksellä kansanomaisuuteen — oli tärkeä rooli 1700-luvun lopulta lähtien romantiikan aatteissa ja estetiikassa. Se näkyy jo vaikkapa W.A. Mozartin, mutta erityisesti Franz Schubertin lauluissa ja puhkeaa kukkaansa 1800-luvulla, aluksi erityisesti saksalaisessa romantiikassa. Kansallisaatteen eli nationalismin heräillessä joka puolella Eurooppaa myös kansalliset vaikutteet syvenivät musiikissa niin, että ryhdyttiin puhumaan kansallisromantiikasta. Esimerkiksi aiemmin yleissaksalaisessa kulttuuripiirissä olleet böömiläissäveltäjät halusivat erottua juuri böömeinä tai tsekkeinä, kuten vaikkapa Bedřich Smetana sinfonisessa sarjassaan Má vlast (Kotimaani).

Oma lukunsa on patriotismi, josta jyrkimmillään sukeutuu nationalismin äärilaita, jota voisi kutsua vaikkapa omaan kansakuntaan leimautumiseksi sen toimia ja päätöksiä kyseenalaistamatta. Myös sillä on ollut merkittävä rooli taidemusiikin historiassa, milloin säveltäjien itsensä ajamana, milloin heidän toimiaan ylhäältä päin ohjaavana tekijänä. Nationalismin monista kasvoista on Tunne orkesterisi -sarjaan tulossa puhumaan Sibelius-Akatemian musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki. Lisäksi puhutaan vaskimusiikista ja erityisesti käyrätorvesta, jota saapuu esittelemään kapellimestari ja Radion sinfoniaorkesterin soolokäyrätorvensoittaja, József Hárs.

Isäntänä luennolla on tuttuun tapaan Ville Komppa; myös paikka ja aika ovat tuttuja, eli Musiikkitalon Paavo-sali ja torstai (6.3.) klo 16.30-18.00. Vapaa pääsy, tervetuloa!

KORJAUS AIEMPIIN TIETOIHIN: Joissain ennakkotiedoissa kevään kahden viimeisen kerran otsikot ovat olleet nurinkurin, eli 10.4. on otsikkona Modernismi ja vieraana pianotaiteilija Joonas Ahonen sekä isäntänä poikkeuksellisesti säveltäjä Pasi Lyytikäinen, ja 15.5. otsikkona on Uusklassismi ja vieraana kapellimestari, professori Markus Lehtinen.

Tunne orkesterisi 6.2.2014: Wieniläisklassismi ja pianokonsertot

Tunne orkesterisi 6.2.2014: Wieniläisklassismi ja pianokonsertot

Musiikinhistoria – kuten historia yleensäkin – kirjoitetaan yleensä jälkikäteen. Aikakaudet ja tyylisuunnat ovat usein saaneet nimensä erikoisten sattumusten myötä. ”Barokki” tuli alkujaan epämuodostunutta helmeä tarkoittavasta sanasta barroco, ja sillä irvailtiin, jälkikäteen tietenkin, 1600-luvun raskaita koristeluja muun muassa arkkitehtuurissa. Musiikillisen aikakauden yleisnimeksi barokki tuli vasta 1900-luvulla.

”Wieniläisklassismi” alkoi tunkea musiikkikirjoitteluun saksalaisella kielialueella 1800-luvun mittaan, kun yliopistoissa ryhdyttiin harjoittamaan musiikkitiedettä – ja kirjoittamaan musiikinhistoriaa. 1700-luvun klassismi, siis tuo puhdaspiirteinen, melodinen galantti tyyli, joka italialaisesta oopperasta käsin otti etäisyyttä vanhaan musiikkiin (siihen, jota sittemmin barokiksi haukuttiin), huipentui saksalaisesta näkökulmasta Wienissä 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä.

Kuten Veijo Murtomäki kirjoittaa artikkelissaan ”Klassismin väärinymmärrys”, 1700-luvun lopulla erityisesti Mozartin ja Haydnin tuotannossa huipentunut klassismi ei millään muotoa ollut wieniläistä. Wien oli toki yksi ”täysklassismin” keskuspaikoista, mutta yhtä tärkeitä ellei tärkeämpiä ajan musiikillisen, henkisen ja kulttuurisen muutoksen moottoreita olivat muun muassa italialainen ooppera (jota Wienissä runsaasti harjoitettiin) ja Ranskan vallankumous (jota ihailtiin ja paheksuttiin). Lisäksi sinfonian, tuon wieniläisklassismin kuningaslajin taustalla vaikuttivat wieniläistä enemmän böömiläinen ja mannheimilainen esimerkki.

Minkä takia sitten wieniläisklassismi? Koskapa saksalaisella kielialueella oli 1800-luvulla voimakas yhtenäistymisen ja saksalaisen kulttuurin löytämisen tarve: aikaisemmin useista pienistä ruhtinaskunnista ja klaaneista muodostunut alue olikin yhtäkkiä nationalismin ideologiaa myötäillen ”saksalainen”. Ja Itävalta-Unkarin pääkaupunkiin Wieniin hakeutui loistavia muusikoita ja säveltäjiä, jotka toivat kukin mukanaan jotain sellaista, josta ”wieniläisklassismi” syntyi. Muistettakoon nyt kuitenkin, että Wienin aristokraatit puhuivat ranskaa, papisto latinaa ja muusikot italiaa; Mozart oli salzburgilainen (ei siis syntyjään itävaltalainen!), Haydn työskenteli Unkarin maaseudulla ja teki hienoimpia teoksiaan toki Wieniin, mutta myös Pariisiin ja Lontooseen, ja Beethoven peri näiltä manttelin toki Wienissä, mutta varttui Bonnissa.

Muun muassa tästä aiheesta lisää Tunne orkesterisi -luennolla Musiikkitalon Paavo-salissa helmikuun 6. päivänä kello 16.30–18.00! Vieraina pianotaiteilija Tuija Hakkila ja käyrätorvisti Tommi Viertonen, ja wieniläisklassismin lisäksi puhummekin myös pianokonsertoista sekä erilaisista käyrätorvista, luonnontorvesta ja Wienin-torvesta. Isäntä tuttuun tapaan Ville Komppa. Tervetuloa!

Bernardo Bellotto (1721–1780): Wien, vom Belvedere aus gesehen (1758-1761)
Bernardo Bellotto (1721–1780): Wien, vom Belvedere aus gesehen (1758-1761)

Jo neljäs vuosi Tunne orkesterisi -sarjaa!

Jo neljäs vuosi Tunne orkesterisi -sarjaa!

Sinfoniaorkesteri on aivan omanlaisensa pienoismaailma. Missäpä muussa työpaikassa kokoonnutaan viikko toisensa jälkeen, päivät pääksytysten yhteen lähes koko 50 tai jopa 100 hengen porukan voimin kyynärpääetäisyydelle? Ja tehdään työtä, jonka onnistuminen on kiinni sekunnin sadasosien tasolle ulottuvista päätöksistä ja ajoituksista? Ja altistutaan jatkuvasti paitsi kollegojen, myös koko touhun seuraamisesta maksavan yleisön ja ammatikseen sitä syynäävien kriitikoiden arvioinnille? Puhumattakaan siitä, että pomona häärii yksi, perinteisesti ainakin kovin autoritäärinen henkilö, joka koko ajan haluaa olla vaikuttamassa kaikkiin ratkaisuihin.

Tunne orkesterisi -sarja Musiikkitalossa tekee tunnetuksi tuota työtä esittelemällä sen tekijöitä – sekä sitä valtavaa musiikin aarreaittaa, jonka vuoksi sinfoniaorkesteri on olemassa. Tutustumme musiikkiteoksiin, musiikin ja soittamisen historiaan sekä nykypäivään. Ilmiöiden lisäksi valokeilassa ovat erityisesti kunkin Tunne orkesterisi -kerran vieraat: orkesterimusiikin tekijät, muusikot, kapellimestarit, säveltäjät – ja joskus myös laajemmin sen parissa työskentelevät, kuten intendentit tai tutkijat.

Tunne orkesterisi -sarjassa on tutustuttu kaikenlaisiin ilmiöihin nyt kolmen vuoden ajan. Vuoden 2011 alussa Sibelius-Akatemian Pohjoisella rautatiekadulla alkaneessa ja Musiikkitalon valmistuttua sinne siirtyneessä sarjassa on käyty soitinesittelyistä ja ergonomiasta aivotutkimukseen, tanssista arkkitehtuuriin, barokista nykymusiikkiin… Sarja on tarkoitettu kaikenikäisille, kokeneille ja kokemattomille. Se on osa niin Musiikkitalon yleisötyötä kuin Sibelius-Akatemian Avoimen yliopiston, ikäihmisten yliopiston kuin Helsingin suomenkielisen työväenopistonkin tarjontaa.

Kevään 2014 teemana on ISMIT – tyylisuunnat orkesterimusiikissa, ja vieraina on jälleen mielenkiintoisia nimiä. Aloitamme jo tammikuun 9. päivänä yleiskatsauksella kevään aiheisiin ja keskustelemme samalla muun muassa koulutuksesta, kun vieraaksi tulee kapellimestari, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan juuri valittu professori Atso Almila. Kevään muut päivämäärät, aiheet ja vieraat ovat: 6. helmikuuta aiheena on wieniläisklassismi, vieraana pianotaiteilija Tuija Hakkila; 6. maaliskuuta nationalismi, vieraana musiikinhistorian professori Veijo Murtomäki; 10. huhtikuuta modernismi, vieraana pianotaiteilija Joonas Ahonen; ja 15. toukokuuta uusklassismi, vieraana kapellimestari Markus Lehtinen. Mukana on usein myös Musiikkitalon orkesterien muusikoita!

Tervetuloa Tunne orkesterisi -sarjaan kerran kuussa torstaisin kello 16.30–18.00 Musiikkitalon Paavo-saliin. Vapaa pääsy!

Ville Komppa

Tunne orkesterisi -sarjan isäntä

https://villekomppa.com/category/tunne-orkesterisi/

Lisätietoja:

Sibelius-Akatemian erikoissuunnittelija Mari Karjalainen, mari.karjalainen@siba.fi

Nathaniel Livermore Stebbins: Bostonin sinfoniaorkesteri (1891)
Nathaniel Livermore Stebbins: Bostonin sinfoniaorkesteri (1891)