Kirkkoisä Augustinus (354–430) jo aikanaan ihmetteli laulun voimaa pyhissä toimituksissa. Tunnustuksissaan Augustinus kuvailee, kuinka Jumalan sana tuntuu laulettuna saavan suuremman kunnian kuin puhuttuna; kuinka henkemme tuntemukset heräävät jollain piilotetulla kytköksellä “suloisen moninaisuutensa” helähdellessä oikealla tavallaan äänessä ja laulussa. Augustinus kokeekin synniksi ne tuntemukset, jotka laulu herättää sanoista riippumatta, eli tuntemukset, jotka hämäävät kuulijansa suurempaan liikutukseen kuin mihin pelkkä teksti kykenisi. Hän kuitenkin ymmärtää laulun voiman viestinviejänä ja herättäjänä, eikä halua — joidenkin aikalaistensa tapaan — kieltää laulua kirkossa. Augustinus muistelee omaa uskonnollista heräämistään, ja sitä, kuinka suuri rooli juuri laululla siinä oli.
Pyhä toimitukset ja musiikki ovat erottamattomia monissa kulttuureissa ja uskonnoissa ympäri maailman. Ihmisäänen ja rummunlyönnin yhdistelmä on avannut tien sakraaleille kokemuksille läpi ihmiskunnan historian. Onko sakraalissa siis jotain sellaista musiikillista, joka toimii itsessään, ilman sanallisia viestejä?
Vai onko se sittenkin niin, että musiikissa on jotain sellaista voimaa, joka tavoittaa enemmän kuin mihin sanat pystyvät? Schopenhauerin mukaan maailman ja elollisen rakentumisessa ja musiikin rakenteissa on yhtäläisyyksiä, jotka kohottavat musiikin muita taiteita ylemmäs; musiikin ja elämän “tahdot” ovat hänelle rinnakkaisia. Laulavassa melodiassa soivat niin elmän kontemplaatio kuin ihmisten pyrkimykset. Voiko musiikki siis koskettaa jotain suurempaa, sellaista, johon meidän rajalliset aistimme eivät muuten ylettyisi? Ihmisen olemassaolo on jo sinänsä pyhää; kun itse tuntee olevansa osa jotain suurempaa, musiikki saattaa puhutella tätä tuntematonta, ihmisaistien ulkopuolella olevaa.
Toisaalta, musiikin parissa koemme haltioitumisen hetkiä riippumatta siitä, onko sitä tarkoitettu sakraaliksi tai ei. Musiikilla on moninaisia tehtäviä, erityisesti viihdyttää ja tuoda iloa sekä liikuttaa. Koraalitkin ovat vain lauluja — ja J.S. Bach käyttää hengellisissä kantaateissaan maallisia sävelmiä. Bachin musiikki ei ole ratkaisevasti erilaista riippuen siitä, onko sen käyttötarkoitus ollut hengellinen vai perin maallinen. Ehkäpä sakraaleinta Bachin musiikissa onkin sen itsensä sisäinen täydellisyys, se käsityön aukottomuus, jolla mestari on teoksensa kutonut — musiikin funktiosta riippumatta.
Ja lopulta, sakraalisuus on kovin subjektiivista. Sibelius innottui suomalaisesta luonnosta, jonka moni meistä kokee sakraalina. Onko Sibeliuksen musiikki siis sakraalia? Richard Wagnerin Parsifalin Graalin maljan ritarit ja pyhän keihään etsintä ovat innottuneita kristillisestä mytologiasta, mutta niin ovat myös C.S. Lewisin Narnia-kirjat ja J.R.R. Tolkien Taru Sormusten herrasta. Onko Parsifal näitä kahta sakraalimpi, ellei juuri siksi, että on musiikkiteos, ja siten alttiimpi sakraaleille tulkinnoille?
Kristillisen kirkon ja länsimaisen taidemusiikin yhteinen historia on joka tapauksessa pitkä ja kiinteä. Niin kauan kuin kirkko oli itsestään selvä osa länsimaista yhteiskuntaa (eli osin vieläkin), yksi ns. taidemusiikin tärkeimmistä funktioista oli kirkon ja raamatun sanan palveleminen. Läpi keskiajan uudet sävellykselliset keksinnöt kumpusivat kirkon piiristä ja levisivät sieltä maalliseen musiikkiin. Suunta kääntyi hiljalleen soitinmusiikin ja oopperan myötä, mutta yhä 1700-luvullakin kirkko oli ehkäpä tärkein muusikon työllistäjä hovien rinnalla.
Tunne orkesterisi sukeltaa musiikillisten pyhän kokemusten äärelle luennolla Musiikki ja kirkko — passioista Parsifaliin, sopivasti pääsiäisen kynnyksellä. Vieraina ovat tällä kertaa säveltäjä Olli Kortekangas ja cembalisti, kapellimestari Anssi Mattila. Luennon isäntänä on tuttuun tapaan Ville Komppa. Tervetuloa Musiikkitalon harjoitussali Paavoon torstaina 21.3.2013 klo 16.30–18.00!
Ville Olavi Komppa 