Théâtre des Champs-Élysées

Kun julkisia konserttisaleja alunperin, 1700-luvun loppupuolelta ryhdyttiin rakentamaan, päällimmäisenä oli kai musiikkia rakastavien kauppiaiden ja mesenaattien ajatus ajanmukaisesta tilasta, joka palvelisi juuri sen ajan konserttiyleisöä. Ja koska vanhaa musiikkia ei ollut vielä “löydetty”, palvelivat nämä tilat oman aikansa musiikkia ja säveltäjiä. Vielä 1800-luvulla kaupungit saattoivat suorastaan kilpailla uusinta musiikkia esittävillä areenoillaan: Gewandhaus Grosser Musikverainsaal, Concertgebouw… Olletinkin että Beethovenilla oli tuolloin jo merkittävä klassikon-asemansa.

Kun Pariisin Théâtre des Champs-Élysées valmistui vuonna 1913, tilanne oli jo muuttunut. Konserttiyleisö odotti tietynnäköistä arkkitehtuuria ja tietynlaista ohjelmistoa — klassisia areenoita yllä mainituiden esikuvien tyyliin. Betonirakenteinen Théâtre des Champs-Élysées olikin aikalaisyleisölle shokki. Vaikka meidän silmiimme sen arkkitehtuuri vaikuttaa juuri niin klassiselta kuin odottaa sopii, se oli aivan liian riisuttu ja asiallinen empire-tyyliseen palatsi- ja salonkikulttuuriin tottuneelle pariisilaisyleisölle (vertaapa vaikka vanhaan oopperarakennukseen, Palais Garnieriin, kuvassa alla.)

Palais Garnier

Itse asiassa Théâtre des Champs-Élysées rakennettiinkin uuden musiikin, teatterin ja tanssin areenaksi, ja sellaisena se toimi ja tuli tunnetuksi  erityisesti Stravinskyn Kevätuhrin kuuluisan ensi-illan myötä. Lähes satavuotiaan talon tarjonta on nykyisellään vähintään yhtä monipuolista kuin ensi vuosinaan, mutta ohjelmiston säveltäjänimet ovat etupäässä vanhempia kuin tuolloin — aivan kuten missä tahansa klassisen musiikin areenalla. Uudet ajat ovat kuitenkin tuoneet Pariisiin mukanaan uusia kulttuurikeskuksia, jopa siinä määrin, että niitä ei ulkoapäin välttämättä edes tunnista saman taiteenalan tyyssijoiksi.

Centre Pompidou

Presidentti Georges Pompidou (1911–1974) synnytti virkaan astuttuaan vuonna 1969 ajatuksen uudesta keskuksesta, joka toisi taiteen ja muotoilun “kadunmiehen” ulottuville. 1978 valmistunut Beaubourg eli Centre Pompidou ei kalpene suunnittelussaan minkään skandaalinkäryisen projektin rinnalla: arkkitehtien Renzo Piano ja Richard Rodgers sekä insinööritoimisto Ove Arup and Partnersin suunnittelemassa rakennuksessa tekniikka on siirretty talon ulkopuolelle, jotta sisäpuolelle mahtuisi mahdollisimman paljon taidetta. Ja sisälle mahtuukin kaikenlaista, ison kirjaston, Euroopan suurimman modernin taiteen museon, elokuvateatterin ja esittävän taiteen tilojen lisäksi sieltä löytyy myös musiikin ja akustiikan tutkimuskeskus IRCAM.

IRCAM (Institut de Recherche et Coordination Acoustique/Musique) syntyi samoihin aikoihin monen muun  eurooppalaisen “kokeilustudion”, elektronisen tai hienommin elektroakustisen musiikin keskuksen kanssa. IRCAM saanee kuitenkin kiittää vahva asemaansa Centre Pompidoun kupeessa sekä erityisesti keskuksen alullepanijaa ja pitkäaikaista johtajaa, Pierre Boulezia siitä, että se on monella tapaa ollut suunnannäyttäjänä alallaan. Boulezhan perusti IRCAMin yhteyteen Ensemble InterContemporainin, joka on frankfurtilaisen Ensemble Modernin ja wieniläisen Klangforumin ohella maanosan johtava uuden musiikin yhtye. Suomalaisilla on ollut IRCAMissa vahva jalansija, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho ovat olleet sen pioneerisäveltäjiä 1980-luvulta saakka ja kapellimestari Susanna Mälkki toimii nykyisin Ensemble InterContemporainin musiikillisena johtajana.

La salle de concerts, Cite de la Musique

Ensemble InterContemporain esiintyy Pariisissa erityisesti Cité de la Musiquen (“musiikki-cityn”) vajaat tuhat henkeä vetävässä konserttisalissa. Cité de la Musique oli François Mitterrandin aikaansaannosta — eli jälleen saamme kiittää Ranskan presidenttiä kulttuuriteosta. Villetten puiston laidalla sijaitseva Cité de la Musique vastaa myös Charles de Gaule’n aukiota lähellä sijaitsevan Salle Pleyelin toiminnasta: alunperin vuonna 1927 rakennettu Salle Pleyel kävi vuosituhannen alussa läpi laajan remontin, joka valmistui vuonna 2006. Sen lisäksi, että sali sai takaisin perinteisen art deco -ilmeensä, sen akustiikka parani kertaheitolla ja on nykyisin teknisesti ottaen hyvinkin moderni. Kummankin salin kenkälaatikko-malli antaa hyvin myöten myös elektroakustiselle musiikille, joka käyttää akustisten soitinten vahvistamiseen, soinnin muokkaamiseen ja täysin uusien sointien synnyttämiseen tietokoneita ja reaaliaikaista signaalinkäsittelyä. Erityisesti Cité de la Musiquen konserttisalin (La salle de concerts) akustiikka ja tekniikka sallivat hyvinkin erilaiset produktiot ja on elektroakustiselle musiikille aivan omiaan. Pariisilaiset ovat tämänkin alan pioneereja, kiitos paljolti IRCAMin.

Philharmonie de Paris

Pariisiin on valmistumassa myös Berliinin Philharmonien, Kööpehaminan Koncerthusetin ja Helsingin Musiikkitalon salien tapaan viinitarhamallinen sali, 2400-paikkainen Philharmonie de Paris, jonka pitäisi avata ovensa vuonna 2014. Sivuillaan laveasti konserttisalien historiaan uppoutuva Philharmonie on rohkea hanke kaupungissa, joka muutenkin jo pursuaa esiintymisareenoita — mutta toisaalta, samalla tavoin kuin meillä Musiikkitalon kanssa, myös pariisilaiset ovat kaivanneet kunnollista, sinfoniaorkesteria varten rakennettua sinfoniakonserttisalia jo useiden vuosikymmenten ajan. Aluksi mainittua Théâtre des Champs-Élysées’tä myöten Pariisin konserttilavat ovat nimittäin olleet monitoimisaleja, joissa on ollut niin teatteria, tanssia, sirkusta kuin konferenssejakin (hyvänä esimerkkinä jo mainittujen lisäksi Théâtre d’Orléans).

Musiikkitalon konserttisali

Pyrkimys rakentaa sinfoniamusiikille oma salinsa on toki sinänsä hieno, mutta jollain tapaa hieman yksituumainen kulttuuriteko. Miksikö? Koska täysin akustista sinfoniaorkesteria palvelemaan luotu konserttisali tekee elektronisen vahvistuksen käytön yleensä hyvin vaikeaksi, ja elektroniikan käyttö on yksi uusimman ja tulevaisuuden musiikin tärkeimmistä keinovaroista. Siitäpä pääsemmekin otsikon kysymykseen: missä tulevaisuuden musiikkia esitetään? Oma Musiikkitalomme toimii hyvänä esimerkkinä, sillä se on, paradoksaalista kyllä, liiankin kanssa akustiselle orkesterimusiikille suunniteltu. Viinitarhamallin ongelmat vahvistetun musiikin kanssa juontuvat yhtäältä siitä, että yleisö on sijoiteltu lavan ympärille, jolloin monikanavaäänentoiston luominen muuttuu lähes mahdottomaksi: kuinka esimerkiksi esitetään kahdeksankanavaista musiikkia, jos kaiuttimia ei saa samalla tavoin kuulijan eteen, sivuille ja taakse istumapaikasta riippumatta? Musiikkitalon konserttisalissa kaiuttimet roikkuvat lisäksi katosta, jolloin lavalla, kuulijasta katsoen alhaalta soitetun musiikin elektroakustisesti muokattu osuus tulee aivan eri suunnaasta, jopa kymmeniä metrejä kuulijaa ylempää. Lisäksi salin pystysuora suunnittelu vaikeuttaa sähköisen systeemin rakentamista, johtojen kanssa työskentelyä, joka on helpompaa suhteellisen vaakasuorassa kenkälaatikossa.

No, jos hyväksymme sen, ettei Musiikkitalon salissa voi kaikenlaista elektroakustista musiikkia esittää, herää kysymys, mikä sitten on se tulevaisuuden vähintään 600 paikkainen konserttitila, jossa tämänkaltainen orkesterimusiikki pääsee oikeuksiinsa? Hienoa elektroakustisesti muokattua orkesterimusiikkia on Helsingissä kuultu muun muassa Kulttuuritalossa vuonna 1999 juurikin Ensemble InterContemporainin ja Pierre Boulezin johtamana. Kimmo Hakolan sanoin tuolloin “Kulttuuritalon intiimissä mutta hengittävässä tilassa koettiin rituaalinomainen joukkovalaistuminen”. Ehkäpä vanha kunnon Kultsa nouseekin arvoon arvaamattomaan tulevaisuuden musiikin areenana, kunhan talon remontti ensi vuoden keväänä valmistuu.

Helsingin Kulttuuritalo
Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s